maaliskuuta 03, 2021

Irtipäästämisen vaikeus - päästänkö irti vaikka sattuu tai pelottaa?

Suurelle osalle ihmisistä on luontaista pitää kiinni tutusta. Työ voi ajan saatossa alkaa tuntua ilottomalta raatamiselta, parisuhde muuttua myrkylliseksi tai pelkästään kaverilliseksi olemiseksi ja ystävyyssuhteesta muodostua energiasyöppö, jossa saa jatkuvasti antaa saamatta mitään takaisin. Silti moni on ja pysyy. On helpompi huomaamattaan jämähtää kuin tehdä tietoinen päätös ja päästää irti. 

Miksi irtipäästäminen on niin vaikeaa?

Ei ole kiinni siitä, ettemme tietäisi, mikä meille on hyväksi. Moni tietyssä tilanteessa pitkään sinnitellyt kuulee sisällään vaimean äänen, joka yrittää ohjata kohti parempaa. Sisäinen ääni rohkaisee lähtemään huonosta parisuhteesta. Se neuvoo työrintamalla ottamaan ohjat kohti antoisampaa elämää uudella alalla. Se muistuttaa päästämään irti ihmisestä, jonka seura ei enää tunnu oikealta. Mutta jos kerran tiedämme, mikä on hyvästä, miksi emme sitten toimi niin? Miksi silti pidämme kiinni jostain, mikä ei välttämättä enää tunnu hyvältä tai oikealta?

Jos irtipäästäminen olisi helppoa ja vaivatonta, olisi sen tehnyt moni elämässään paljon nopeammin. Se on kuitenkin yksi vaikeimmista asioista elämässä. Irtipäästäminen vaatii nimittäin rohkeutta. Rohkeutta kohdata sen mukana tuleva pelko, epävarmuus, ikävä ja kipu. Kun pitää vanhasta kiinni, ei tarvitse kohdata noita tunteita. On helpompi uskotella itselleen vielä hetken, että kyllä se vielä muuksi muuttuu. Mutta muuttuuko kuitenkaan?

Vaikka irtipäästäminen kirpaisee, tuo se lähes poikkeuksetta mukanaan jotain vielä paljon parempaa. Se palkitsee rohkeudesta ja korvaa lopulta siitä aiheutuneen kivun, surun ja ikävän jollain uudella, joka tuo entistä enemmän iloa, rakkautta, rauhaa ja hyvää oloa. Sen tietää jokainen, joka on joskus päästänyt irti. 

Sydäntä viiltävä tuskakin muuttuu ajan saatossa rauhaksi. Surun tilalle tulee ilo ja elämä näyttää paremman puolensa. Se on elämän sykli. Jos emme osaa päästää mistään irti, emme voi myöskään saada mitään. Kierrämme kehää päivien valuessa hukkaan ja havahdumme elämämme viime hetkillä siihen, olisiko sittenkin pitänyt päästää irti ja kurkistaa uuden oven taakse. Sillä hetkellä se on liian myöhäistä. Ovet ovat sulkeutuneet ja elämä lipunut ohitse. Olisiko kuitenkin pitänyt kuunnella sitä vaimeaa ääntä sisällään?

Minä olen elänyt myrkyllisessä parisuhteessa, mutta lopulta onnistunut päästämään irti, vaikka se on tuntunut elämän vaikeimmalta päätökseltä, josta en uskonut koskaan selviäväni. Työrintamalla olen hypännyt uuteen ja tuntemattomaan, vaikka se pelotti. Olen myös ottanut riskin rakkauden suhteen ja halunnut nähdä, voisiko siitä tulla jotain, vaikka se on tarkoittanut itsensä asettamista alttiiksi sydänsuruille. Yhdelläkään kerralla irtipäästäminen ei ole ollut helppoa, mutta koskaan en ole katunut. Päinvastoin: olen miettinyt, miksi en päästänyt irti jo aiemmin. 

Vaikka irtipäästäminen voi hetkellisesti viedä surun ja ikävän värittämälle tielle, jossa pelko tai epävarmuus yrittävät huudella pusikoista, se ei ole lopullinen tie. Jossain kohtaa irtipäästämisen jälkeen tulee eteen se tienhaara, jossa jatkat kohti uutta rakkauden ja rauhan täyttämää tietä. Sinne pelko ei enää seuraa mukana, vaan rinnalle astuu rohkeus ja ilo, jotka ottavat kädestä kiinni. Ne muistuttavat, että sinä teit sen. 

Milloin sinä olet viimeksi päästänyt irti?