marraskuuta 11, 2019

Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle

Varasin jo elokuussa viikonloppureissun Gdanskiin, Puolaan. Kun matkan aika viime perjantaina vihdoin koitti, olin niin stressaantunut, että vähän jopa kaduin matkan varaamista, sillä töitä ja tekemistä riittäisi kotonakin. Laukkua pakatessakin olo oli hieman innoton ja kentällekin päästyä vielä hieman vastahakoinen. 

Matkani alkoi kuitenkin muotoutua jo heti lentokoneessa. Koska olin matkassa yksin ja tämä on jo viides yksin tekemäni reissu, lentokoneessa istuva vierustoveri on aina yhtä arpapeliä. En voi sanoa, että mitenkään jännittäisin asiaa, mutta kyllä se aina käy mielessä matkalle lähtiessä. Muistan ikuisesti, kun 16-vuotiaana matkatessani Jenkkeihin, sain vierustoveriksi tanskalaisen nuoren miehen, jonka sukkahiki haisi niin pahasti, että hengitin ranteestani omaa hajuvettä suurimman osan 12 tunnin lennosta. Silloin ei naurattanut. 

Tällä kertaa sain menomatkalla vierustoveriksi vanhemman miehen. Hän heitti jo heti alussa muutaman vitsin ennen lennon nousua ja havaitsin jo silloin puheesta, että miehen äidinkieli on varmasti ruotsi. Mies vaikutti kovin rattoisalta hepulta, mutta itse en ollut neljältä aamulla herättyäni niin juttutuulella. Rakastan aamuja yksin kotosalla, mutta en ole kuitenkaan se puheliain ihminen heti aamusta - päinvastoin; tarvitsen aikaa ja tilaa herätäkseni kunnolla. 

Kuitenkin nuokuttuani jonkin aikaa ja havahduttuani juomatarjoilun alkamiseen, mies alkoi jutella enemmän. Tulin kysyneeksi mistäpäin hän on, ja miehen kerrottua paikkakunnan, vastasin ruotsiksi, että olinkin kuulevinani sen hänen puheestaan. Hänen katseensa kirkastui hieman ja hän vastasi, että "ai, du pratar svenska också?". 

Loppumatkan kuuntelin hänen kertoessaan mielenkiintoisia tarinoita niin yrittäjyyteensä kuin puolisoonsakin liittyen, jonka tapaamisessa kohtalo oli näytellyt suurta roolia. Lisäksi hän mainitsi, että vaikka he molemmat nauttivat kovasti työstään ja elävät niin sanotusti myös omaa elämäänsä, raivaavat he säännöllisesti tilaa yhteisille asioille ja kokemuksille. Nyt mies oli matkalla Gdanskiin, jossa puoliso oli ollut koko viikon kouluttautumassa. He viettäisivät viikonlopun yhdessä ja menisivät katsomaan muun muassa Queen -yhtyeeseen pohjautuvan musikaalin. 

Vaikka mies herätti tietämättään ajatuksia omasta elämästäni, en kuitenkaan kauheasti kertonut itsestäni. Mainitsin ainoastaan olevani yrittäjä ja luisuvani välillä liian hektiseen työrytmiin. Lisäksi kerroin, etten ole puhunut ruotsia aikoihin, sillä Fammon poismenosta on jo yli kaksi vuotta. Kerroin kuitenkin toivoneeni, että voisin ylläpitää ruotsin kielen taitoani ja pääsisin puhumaan sitä enemmän. Tähän mies vastasi ruotsiksi, että taisi sitten olla jonkinlainen kohtalo sekin, että juuri hän sattui samalle lennolle viereeni. Sitä se varmasti olikin, enemmän kuin mies tiesikään.

Siinä missä lähtiessäni tunsin oloni todella stressaantuneeksi, päästessäni lopulta tuttuun ympäristöön Gdanskin vanhaankaupunkiin, alkoi mieli rauhoittua. Muistin tutut kujat vuoden takaa, joissa kuljeskelin silloinkin itsekseni. Silloin tajusin, miksi alunperin olin matkan varannut: Koska tunnen itseni. Tiesin, että tulen tarvitsemaan tätä.

Yritän usein antaa kaikkeni kaikelle - oli kyseessä sitten työ, parisuhde tai muu elämä. Välillä se alkaa hengästyttää. Jokainen meistä tarvitsee välillä etäisyyttä arkeensa: irtiottoa, mielen nollaamista - miksikä sitä haluaakaan kutsua. Koska teen töitä pääasiassa kotoa käsin ja oma työhuoneeni on kodin yhteydessä, on työpaikka välillä liiankin lähellä. Huoneeseen on helppo hipsiä vapaapäivänäkin, koska ainahan voi tehdä yhden jutun...

Kun toisinaan lähtee kauas, on helpompi nähdä lähelle, niin ironiselta kuin se saattaa kuulostaakin. Tuntui kuin olisin hetken aikaa katsonut arkeani jonkun toisen ihmisen silmin. Muistanut taas, mikä omassa elämässä on tärkeintä ja mitä elämältäni haluan. En halua tuhlata elämääni ja herätä siihen, että odotin joitain asioita liian kauan - ja ehkä turhaan. En halua elää "sitten kun" -elämää ja suunnitella asioita liian kauas hamaan tulevaisuuteen, koska ajasta ei ole takuuta. Elämästä ei ole takuuta. Yhdessä hetkessä kaikki saattaa olla ohitse. 

Juuri siksi pienetkin hetket tässä ja nyt ovat arvokkaita - lähellä tai kaukana.

~~~

Onko siellä ruudun toisella puolella samoin ajattelevia?

Entä haluaisitteko, että teen Gdanskista vielä erikseen matkapostauksen, jossa suosittelen erinäisiä ruokapaikkoja ja kahviloita, joista itse pidän kovasti?