lokakuuta 02, 2019

Pelko ja epävarmuus

Maailmalla tapahtuu päivittäin kamalia asioita. On kouluampumisia, teini-ikäisten itsemurhia, väkivallantekoja ja raiskauksia, joista saa lukea mediasta päivittäin. Näihin uppoutuessaan herkkä ihminen vajoaa helposti synkkyyteen ja ahdistuu alkaessaan pohtia asioita syvemmin. Pelko ja epävarmuus saattavat vallata mielen turvattomuuden tullessa rinnalle, ja mieleen hiipii ajatus, mikä on lopulta oma kohtalo. Miten minä tulen joskus lähtemään täältä? 

Minulla on ollut lapsesta asti pari isompaa pelkoa. Niistä mikään ei ole sinänsä liittynyt omaan kuolemaani, mutta läheisten kuolemaan kylläkin. Siihen, että jään tässä maailmassa täysin yksin, eikä minulla ole enää ketään. Sen myöntäminen on iso asia, mutta se pelko on ollut vahvasti läsnä lapsuudesta asti. Tietyt tapahtumat ovat vahvistaneet sitä entisestään siihen pisteeseen asti, että työstän kyseistä pelkoa ja sen aiheuttamia traumoja edelleen. Vaikka olen monesti tuntenut olevani elämässä aivan yksin etäisten perhesuhteiden vuoksi, minulla on kuitenkin ollut rakas Fammoni, josta kaksi vuotta sitten jouduin lopulta päästämään irti. Tuolloin olin aikamoisessa romahduspisteessä raskaan eron kummitellessa vielä suhteellisen tuoreena taustalla.

Erityisherkkänä ihmisenä olen tottunut kantamaan muiden ihmisen murheita ja huolia harteillani. Olen sitä tyyppiä, joka tuntee empatian lisäksi vahvaa sympatiaa ja uppoutuu välillä jopa haluamattaan toisen ihmisen tunnetilaan ja murheisiin niin syvästi, että se aiheuttaa herkästi ahdistusta, jos en voi ihmistä pelastaa tai auttaa. Olen lapsesta asti kantanut tätä piirrettä itsessäni ja halunnut aina pelastaa minulle läheiset ihmiset kaikelta pahalta. Tämä toistui myös aiemmissa parisuhteissani, jossa halusin sinnikkäästi pelastaa toisen ihmisen vaikeuksista. Jatkoin niin kauan, kunnes 2015 joulukuussa oikeasti ymmärsin, etten voi pelastaa ketään - paitsi itseni. 

Koska tiedän, että imen helposti itseeni maailmalla tapahtuvista kauheuksista ahdistusta, surua ja pelkoa, olen jo vuosia lukenut uutisia vain rajoitetusti. Haluan toki pysyä kartalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu, mutta en ole uutissivustoilla päivittäin. Tämä siksi, että otan tapahtuneet ikävät asiat yleensä niin vakavasti, että se saattaa vaikuttaa hallitsevasti mielialaani monta päivää. Välillä mietin, että elämä olisi helpompaa, jos olisin vähemmän tunteva ihminen ja pystyisin kylmettämään itseni. Toisaalta tunnen kuitenkin myös elämän ilot ja pienetkin onnistumiset niin vahvasti. Herkistyn helposti ja osoitan kiitollisuutta. Sanon monesti tuntemattomille ihmisille asioita, joista heissä tai heidän asusteissaan pidän. Viimeksi tänään sanoin Ruohonjuuressa tuntemattomalle naiselle, että "voi, miten ihanat kengät". Tulin siitä hyvälle mielelle itsekin, kun nainen alkoi kertoa hänen poikansa sanoneen hänelle lomareissulla, että nämä sinä äiti tarvitset. Tällaiset pienet keskustelutuokiot tuovat itselleni välillä yllättävääkin iloa ja lievittävät myös sitä yksinäisyyttä, mitä joskus hetkittäin edelleen tunnen.

Vaatetus: Röhnisch (*housut saatu) Kuvat: Charlotta Eve, edit: minä.  

Vaikka pelko onkin normaali tunne ja auttaa meitä elämässä myös tekemään oikeita päätöksiä, sille ei kannata antaa elämässä kokonaan ohjaksia tai liikaa päätösvaltaa sen suhteen, minne elämässään suuntaa - tai paremmin sanottuna jättää suuntaamatta. Pelko ei saisi estää tekemästä ja toteuttamasta niitä asioita, joita sisimmässään on aina halunnut tehdä ja kokea. Pelko ei saisi estää elämästä. 

Kukaan meistä ei voi olla varma huomisesta, mutta sen voimme itsellemme luvata, ettemme pelkää tulevaa, vaan elämme jokaisen päivän, niinkuin itsellemme parhaaksi näemme.

Toivon juuri sinulle rohkeutta tähän hetkeen! Uskalla elää.

PS. Jos postaus herätti ajatuksia, otan ilolla vastaan jokaisen kommentin - vaikka anonyyminakin.