Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen onnellisen oloisena. Hassuinta siinä on se, ettei mitään sen ihmeellisempää ole edes tapahtunut. Olin eilen pitkään töissä ja menin nukkumaan vasta klo 2.30. Illalla katselin kuvia koneelta viimeisen yhdeksän vuoden ajalta ja mietin elämää. Sitä, mitä kaikkea on viimeisten vuosien aikana elämässäni ehtinyt tapahtumaan ja miten olenkaan muuttunut ulkoisesti ja sisäisesti. Näin katselemissani kuvissa itseni, mutta samaan aikaan tunsin suurta surua siitä, että olin ollut kuvan nuorta naista eli itseäni kohtaan aivan liian jyrkkä ja vaativa. En esimerkiksi ollut ulkonäkööni tyytyväinen, ja totta puhuen, teen vieläkin töitä itseni kokonaisvaltaisen hyväksymisen kanssa. Muistan kuitenkin kuvien ottamisen aikaan nähneeni kuvissa aina vain asioita, joita halusin korjata itsessäni. Kun taas katsoin kuvia näin vuosien jälkeen, mietin vain, mitä ihmettä ajattelin. Miksi en nähnyt niitä hyviä asioita itsessäni, mitä näen kuvien naisessa nyt?
 |
En kaipaa mennyttä elämääni, vaikka kuvia katsellessani tunsinkin katuvani sitä, etten osannut arvostaa itseäni enemmän. Olisin halunnut nähdä itseni toisin silmin, mutta en osannut silloin olla lempeä itseäni kohtaan. Sainkin eilen sisimmässäni jälleen muistutuksen siitä, miten elämä muuttuu koko ajan. Sinä muutut. Minä muutun. Liian ankara ote itseensä saattaa sumentaa omat silmät ja estää näkemästä itsessä kaiken sen hyvän, mitä olet nyt tässä hetkessä. Ymmärsin eilen, että minulle kävi niin.
En sano, että haluaisin vaihtaa paikkaa nuoremman itseni kanssa, vaikka myönnän kuvia katsellessani ajatelleeni, että minulla oli parikymppisenä vähemmän selluliittia ja kauniimpi iho. Syy, miksi en kuitenkaan haluaisi hypätä nuoremman itseni saappaisiin on se, että tiedän, etten sisimmässäni voinut hyvin. Etsin silloin vielä elämäni suuntaa, enkä tiennyt kunnolla mihin suuntaan lähteä. Minussa eli kaukainen toivo paremmasta elämästä ja unelmien toteutumisesta, mutta puheeni oli usein muotoa "sitten joskus kun...". Nykyään, kun tiedän haluavani jotain, uskallan toimia. Alan hitaasti kulkemaan kohti päämäärää; tekemään asioita tavoitteeni tai toiveeni eteen. Teen jotain heti, enkä odottele, koska ymmärrän, että elämä on tässä ja nyt.
 |
Opin siis eilen jotain, jonka haluan sanoa sinullekin: Ole lempeä itsellesi. Älä anna elämän ja tämän hetken lipua ohitsesi. Näe tämänkin päivän hyvät puolet. Ja jos tuntuu synkältä, keskity siihen, että se on ohimenevä tila ja hyvä on tulossa. Se on lähempänä kuin luuletkaan. Jonakin päivänä, hyvin pian, heräät onnellisena ja ymmärrät, mikä matkasi tarkoitus tähän päivään on ollut. Se saa olon kumman onnelliseksi. Aivan kuten minä tänään mietin, olenko tosiaan tässä kaikkien kamppailujeni jälkeen. Onko elämässä tosiaan mahdollisuus ihan mihin vain? On. Meillä kaikilla on. Myös sinulla.
Mitä ajatuksia teksti sinussa herätti? Oletko sinä joskus ollut liian ankara itseäsi kohtaan?
Kuvat Grand Canyonilta heinäkuun reissultani.
Niin totta. Vuodet tuovat onneksi mukanaan myös sitä viisautta :) Tunnistan täysin itseni sinun sanoistasi; sen kaksikymppisen kropan voisin itselleni ottaa, mutta pään sisältöä en :D
VastaaPoistaIän myötä sitä todellakin viisastuu kokemusten kautta. Toisaalta kaikki kouluaineiden opit oli silloin parikymppisenä vielä paremmin mielessä ;) Mutta mitäpä siitä, ehkä se elämänkokemuksen antama "tieto" ja taito on kuitenkin hyödyllisempää elämässä kuin muistaa matikan tunneilla opetellut laskukaavat :D Ja mitä parikymppisen itseni kroppaan tulee, en sitäkään kyllä täysin nykypäivän itseni kanssa vaihtaisi. Jotkut osiot ehkä, mutta en missään nimessä kaikkea :)
PoistaOlen, mun ankaruus itseäni kohtaan on koskenut lähinnä omaa täydellisyyden tavoitteellisuuttani ja ahkeruuttani, ei ulkonäköäni, se oliskin vielä puuttunut. :D
VastaaPoistaTiedän mistä puhut... Mulla myös perfektionistin luonne on hallinnut aika paljon elämää vuosien varrella. Nykyään tilanne on onneksi eri, kun olen oppinut olemaan vaatimatta itseltäni täydellisyyttä kaikessa. Elämä tuntui silloin tosi raskaalta ja mahdottomalta, kun mihinkään ei osannut olla tyytyväinen, vaikka kuinka onnistuikin :D Nyt osaan iloita omista onnistumisista ja antaa anteeksi epäonnistumiset. Kyllä mä edelleen asetan jatkuvasti tavoitteita itselleni ja olen määrätietoinen, mutta oman hyvinvoinnin rajoissa kuitenkin :)
PoistaVuode tuovat mukanaan viisautta hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen. Kaikki muhkurat olen itse kantanut, paljon surua olen kokenut oman kropan pettäessä( nivelet ) ja syövän viedessä toisen rinnan.Tässä olen 55 vuotiaana elämän nälkäisenä, onnelllisena jokaisesta terveestä päivästä. Enää en tuijota omaan napaani vaan annan auringon paistaa ja olen onnellinen, ehkäpä onnellisempi kuin mitä ennen isoja leikkauksia olen ollut.Elämä opettaa hiljaa surujen kautta. Ja voi sitä ilon määrää nykyään❤️
VastaaPoistaOlipa kiva, kun kommentoit ja kerroit tarinasi, Pirjo! Kiitos siitä. Olet selviytyjä ja se näkyy asenteestasi elämään. Niin sen pitäisi ollakin, että muistaa joka päivä iloita siitä, että on mahdollisuus elää terveenä ja on katto pään päällä. Katsoa muuallekin kuin itseensä ja huomata ympärillä olevat ihanat asiat. Voin yhtyä kanssasi myös tuohon samaan, että elämä opettaa surujen ja kivun kautta. Olen iloinen puolestasi, että olet selvinnyt taisteluistasi! <3
PoistaHyvä teksti, niin totta tuo että parikymppisenä sitä oli vähän kuin eri ihminen. Toivon itsekin että kaikki se oppi mitä on elämässä saanut kantaisi tästä eteenpäin ja ainakaan samoja virheitä ei tarttis enää toistaa. Ihana tämä blogisi, olen lukenut jo jonkin aikaa. Olet todella kaunis.
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentistasi! Tuli niin hyvä mieli kuin luin tämän :) Olen iloinen, että olet löytänyt blogini ja luet juttujani. Samaa toivon minäkin, että menneisyydestä olisi oppinut sen verran, että osaisi tehdä niitä valintoja, jotka tekee hyvää itselle. Kokemukset opettavat, se on varma!
PoistaOlen, mutta koko ajan vähemmän, nykyään enemmän se ja sama. Niin paljon sattunut, kokenut, kriisitellyt, ulkonäkökin jo romahtanut, siinä ei ole enää kiinni. Onni tulee hyvin pienistä asioista ja tasapainoisesta arjesta. :) Aivan ihana kuva susta Mia ja olen niin ylpeä, että laitoit sen. <3
VastaaPoistaHyvä Tiia, tuo on niin oikea asenne! Ei ulkonäkö ole elämässä kaikki kaikessa, oikeastihan se sisin on tärkein, vaikka kliseeltä kuulostaakin. Mutta niin se on <3 Kauniskaan pinta ei pelasta mätää sisältöä. Ei kosmetiikassa, eikä ihmisessä! Vaikka kyllä kosmetiikastakin saa iloita, sitä en aio kieltää itseltäni. Mutta se millainen on ihmisenä on kuitenkin tärkeintä.
PoistaJa kiitos! <3 Mietin kyllä pitkään, laitanko kuvan itsestäni blogitekstin joukkoon. Mutta uskalsinpa!
Kyllä vaan, mutta onneksi iän myötä ankaruus itseään kohtaan on vähän hellittänyt :D
VastaaPoistaNo onneksi! Jos mä olisin vielä yhtä ankara itselleni kuin parikymppisenä olin, ei elämästä tulisi yhtään mitään :D
PoistaTuttua! Onneksi iän myötä ankaruus ja vaativuus on vähentyny ja itsensä rakastaminen ja arvostaminen lisääntyny. Nyt on hyvä olla. Nyt tiedän, että pystyn mihin vain haluan.
VastaaPoistaOnpa kiva kuulla! Se on kyllä ihanaa huomata, miten sitä oppii oikeasti tykkäämään itsestään ja huomaamaan ne hyvät piirteet iän myötä :) Itsensä kanssahan sitä joutuu elämään, joten on tosi tärkeää, että itsellä on hyvä olla. Jos ei ole, se heijastuu kaikkeen!
PoistaKaikki ovat varmasti olleet joskus liian ankaria itselleen. Ikä on tässäkin tuonut viisautta ja sitä on oppinut ottamaan rennommin itsensäkin kanssa.
VastaaPoistaIhanaa sunnuntai-iltaa!
Niin, jotkut enemmän, toiset vähemmän. Mä olen tainnut välillä olla ihan hirviö itseäni kohtaan, kun nyt asiaa ajattelen. Onneksi viime vuosina olen oppinut hellittämään ja muistamaan sen, että mäkin olen vain ihminen. Tavoitteita on aina hyvä olla elämässä, mutta pitää oppia myös huomaamaan se, milloin on aika päästää irti ja siirtyä eteenpäin, jos joku asia ei tunnukaan omalta jutulta. Ja tottakai sitä saa kurotella myös pilviin, mutta ei oman hyvinvoinnin kustannuksella kuitenkaan! ;)
PoistaKivaa loppuviikkoa, Outi!
Mä unohdin näemmä tähän kommentoida! Mutta joo, mitä enemmän mulle tulee ikää, sen lempeämmäksi muuttuu itseään kohtaan. Vaikka osaan kyllä edelleenkin olla itselleni vaativa. Toisaalta, se on eri asia kuin olla ankara. Kyllä sitä saa olla kunnianhimoinen, mutta itselle mielekkäällä tavalla, ei sellainen veren maku suussa meiningillä!
VastaaPoistaEi tässä onneksi mitään aikarajaa ole ;)
PoistaIhanaa kuulla, että sullakin on lempeys kasvanut itseäsi kohtaan iän myötä :) Mäkin taidan edelleen olla välillä aika vaativa itseäni kohtaan, mutta en sentään onneksi ankara. Tavoitteet on hyvästä, mutta niitä kohti kulkiessa ei pidä kadottaa itseään :) Elämä on muutakin kuin jatkuvaa suorittamista!
Todella upeasti kirjoitettu teksti! Oon itse alkanut tiedostamaan tämän vuoden aikana, kuinka ankara olen aina ollut itseäni kohtaan. Oon nyt pyrkinyt tietoisesti olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Matkaa on vielä paljon, mutta onneksi on aikaakin. :) Mukavaa illanjatkoa sulle! :)
VastaaPoistaNyt kun paino on noussut muutaman vuoden aikana sen 15 kiloa, tuntuu absurdilta, miten hoikka, normaalipainoinen minäni piti itseään silloin niin "isona tyttönä". Olin silloin tyytymättömämpi kehooni, mitä olen nyt.
VastaaPoistaOlen myös katsellut kuvia itsestäni vuosien takaa ja ajattelut, että vitsit mä oon kaunis -miksi en tiennyt sitä silloin? Todella harmillista, että kaunis ja normaalipainoinen ihminen murehtii ulkonäköään ja sitä, miten ei kelpaa ja aivan turhaan! Ja ei, en sano sitä, etteikö ylipainoinen ihminen voisi kelvata, mutta minulla oikeasti ei ollut edes yhteiskunnallisesti (läskiviha) hyvää syytä inhota itseäni niin paljon. Jotenkin pelottavaa, että silti vaadin itseltäni aina jotain parempaa.
Tätä ulkonäköpuolta aknen näkökulmasta pohdinkin oman blogin puolella: http://yhdessakasvokkain.blogspot.fi/2016/08/kasvokkain-blogi-saavutti-taaperoian.html