lokakuuta 23, 2018

Päivä ilman somea ja koettujen tunteiden kirjo

Vietin eilen sometonta päivää, mistä olin etukäteen kertonut Instagramin puolella. Alkuun ajattelin päivän olevan täysin toisenlainen, mitä se loppujen lopuksi oli. Siinä missä odotin haasteiden olevan lähinnä tekemisen puutteessa ja vahinko-someselailujen ennaltaehkäisyssä, kohtasinkin sellaisen tunteiden kirjon, joka yllätti itsenikin. Aamupäivän seesteinen olotila ja rauha olivat iltapäivällä korvautuneet ahdistuksella, yksinäisyydellä ja lopulta surulla. Halusinkin tässä postauksessa kertoa, mitä tunteita päivän aikana koin ja miten somen puuttuminen ne minussa laukaisi. 

Tyyneys, seesteisyys, rauhallisuus - Nämä kaikki kolme tunnetilaa olivat vahvasti läsnä aamulla, kun heräsin klo 8.15. Normaalisti alan heti herätyksen soitua selailemaan puhelimesta työsähköposteja ja sitten Instagramia, mutta tehtyäni itselleni lupauksen somettomasta päivästä, onnistuin vastustamaan kiusausta, vaikka puhelimen näyttö kertoikin, että posteja oli taas tullut useampia. Siirsin herätystä hieman eteenpäin ja painoin pään takaisin tyynyyn. Jostain syystä uni ei enää kuitenkaan tullutkaan. Olo oli jollain tapaa toiveikas. Mietin, mihin kaikkeen muuhun minulla jäisikään aikaa, kun ylimääräinen somen selaaminen jäisi pois alkavalta päivältä. 

Kiehautettuani tavalliseen tapaan aamun matcha-teet, heitin pari kirjaa ja uusimmat Me Naiset -lehdet sängylle. Jostain syystä tartuin Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni -kirjaan, jota olin jo hieman aloittanut lukemaan aiemmin. Kirja ryhmittelee ihmiset käyttäytymismallien perusteella neljään eri väriluokkaan; punaiseen, keltaiseen, vihreään ja siniseen, joilla jokaisella on erilainen tapa viestiä. Usein juuri tämä viestintätapojen erilaisuus johtaa konflikteihin, ja siksi kirjan tavoite on auttaa ymmärtämään paremmin itseään ja ympärillä olijoitaan. Kirjassa on mielenkiintoinen esimerkki IKEA-huonekalujen kokoamisen muodossa:

"Punaiset uskovat vakaasti hallitsevansa homman ja alkavat ruuvata ja yhdistellä palasia ennen kuin edes vilkaisevat mitä kaikkea pahvilaatikossa on. Keltaiset puolestaan repivät pahvilaatikon auki ja huudahtavat miten ihanaa on vihdoin saada huonekalu paikalleen - he elävät tulevaisuudessa ja näkevät mielessään kirkkaan kuvan uudesta kaapista, joka seisoo oikeassa paikassa makuuhuoneen seinällä ja joka saa päälleen isoäidin vanhan liinan ja maljakon täynnä ihania tuoreita tulppaaneja. He ruuvaavat sieltä mikä heidän mielestään näyttää loogiselta hypätäkseen sitten aivan eri kohtaan. Vihreä kodinsisustaja puolestaan asettaa jättiläismäisen pahvilaatikon nojaamaan seinään ja juo kupin kahvia. Tässähän ei tosiaan ole mikään kiire. Entä mitä sininen tyyppi tekee? Hän lukee ohjeet kahdesti, tarkastelee osasia ja varmistaa, että uuden kaapin puoliskot näyttävät samalta kuin ohjeiden piirroskuvat. Hän pyyhkii nihkeällä - ei siis liian märällä - rätillä kaikki palaset, sillä ne ovat epäilemättä kuljetuksen jäljeltä pölyiset. Hän laskee pakkauksessa olevien ruuvien määrän välttyäkseen lopussa ikävältä yllätykseltä, että jotakin puuttuu (ja jos jotain jää yli, hän ei epäröi yhtään purkaa koko roskaa)."

Sain tästä kirjasta suosituksen ystävältäni, ja täytyy myöntää, että kirja on ollut aika silmiä avaava. Itse olen muuten keltainen, jota kuvaillaan monesti luovaksi, spontaaniksi, energiseksi ja valoisaksi tyypiksi, joka puhuu paljon, nauraa ja hymyilee lakkaamatta sekä viihdyttää usein muita ja luo muutenkin hyvää fiilistä. Keltainen tyyppi on punaisen tapaan tunneihminen ja tekee mielellään nopeita päätöksiä, mutta pystyy harvoin selittämään niitä rationaalisesti. Keltainen perustelee usein, että "se vain tuntui oikealta". Pelkkää hyvää ei tietenkään kenessäkään ole, vaan keltainen myös puhuu joskus aivan liikaa ja päästelee suustaan outoja juttuja, joita ei aina jaksaisi kuunnella - hep, minä!

Tylsyys, turhautuneisuus, väsymys - Tunnin verran lueskeltuani, ja sen jälkeen Netflixiä katseltuani, iski jo ennen puolta päivää tylsyys. Seesteisyys tuntui olevan tiessään, ja olo alkoi olemaan turhautunut. Mietin, lähtisinkö lenkille, salille tai joogaisinko. Jostain syystä en saanut itseäni innostumaan mistään edellä mainituista. Vaikka minulla oli tylsää, tavallaan halusin pysytellä sisätiloissa. Annoin itseni torkahtaa noin puolen tunnin ajaksi, ja sen jälkeen pakotin itseni joogaamaan, koska ajattelin, että se toisi seesteisyyden tunteen takaisin. Haaveeksi kuitenkin jäi. Huomasin tarttuvani puhelimeen vähän väliä ja klikkaavani auki whatsappin, vaikka uusia viestejä ei ollut tullutkaan. Normaalisti olisin klikannut auki Instagramin tai Facebookin, mutta nyt painelin viestikuvaketta, vaikka siellä ei ollut yhtikäs mitään. Turhautuneisuus nousi pintaan ja alkoi jopa vähän ärsyttää se, etten tuntenut enää sitä rauhaa kaikesta hiljaisuudesta, mistä olin aamulla nauttinut. 

Ahdistus, yksinäisyys, suru - Sitten se iski. Järjetön ahdistus. Ei sinänsä minulle mikään uusi tunne, sillä vaikka en ole blogissa asiaa avannutkaan, tunne on valitettavasti ihan lääkärin diagnosoimana osa minua ja nostaa päätään silloin tällöin. Tietyissä tilanteissa tunne nousee pintaan vahvemmin ja ne saattavat olla tilanteita, joita on vaikea selittää muille, jotka eivät minua henkilökohtaisesti tunne. Ahdistus on traumaperäistä ja ilmaantuu yleensä tilanteissa, joissa on jotain samaa kuin menneisyyden kokemuksissani.

Tällä kertaa ahdistus oli varmasti osaksi myös väsymyksen ja uupumuksen aikaansamaa, sillä ennen I love me -messuja en ollut juurikaan pitänyt vapaata, vaan antanut itsestäni kaiken työlle. Olin miettinyt työsähköposteja ja tulevia yhteistyökuvioita lähes taukoamatta. Istunut 12-14 tunnin päiviä koneella ja sen jälkeen kärsinyt yöt hartia- ja selkäkivuista. Olo oli jo alkanut olemaan kuin muumiolla, mutta nyt työtaakka oli pois harteiltani ja olin yksin kotona ilman somea ja ilman yhteyttä mihinkään ulkomaailmaan. Se ahdisti. Kaikki ahdisti. En tiennyt mitenpäin olisin ollut. Samalla tunsin oloni jotenkin todella yksinäiseksi. Olin joogan jälkeen pistänyt vähän meikkiä naamaan huijatakseni itseäni energisemmäksi ja ottaakseni mahdollisesti muutamat meikkikuvat blogia varten, mutta kameran aseteltuani huomasin kyynelten nousevan silmiin. Sitten vain itkin. 

Minun ei ollut tarkoitus ottaa kuvia itsestäni silmät itkuisina, mutta en saanut lopulta muunlaisia kuvia otetuksi eikä iltapäivän hämäryys parantanut asiaa ollenkaan. Niinpä päätin laittaa nuo synkät kuvat tähän postaukseen, vaikka mietin, mitähän niistä ajatellaan. Totuus kuitenkin on, että koin eilen oloni myös ahdistuneeksi, yksinäiseksi ja jopa surulliseksi. Koska haluan olla aito oma itseni, en halua sitä myöskään peitellä blogissa, ajateltiin siitä mitä vain. Kaikissa meissä on myös muita puolia, ja minussa on myös tämä puoli. 

Someton päivä päättyi minulla siihen, että iltapäivän ahdistuskohtaus vei lopulta minusta viimeisetkin voimat ja menin sänkyyn vartin yli seitsemän illalla. Kahdeksalta olin jo unessa. Tämä päivä on kuitenkin ollut jo parempi. Ehkä myös siksi, että someton päivä laittoi minut kohtaamaan itseni ja ne monet padotut tunteet, jotka olivat jääneet sisälleni tukokseksi siinä kiireen pyörteessä, missä ennen messuja elin. Toisaalta messuilla taas olin niin monen ihanan ihmisen ympäröimänä, että kymmenien lämpimien kohtaamisten jälkeen kotona ilman somea tajusin taas olevani täysin yksin. Se nosti pintaan surun, jonka väsymys ja sisäinen uupumus muunsivat itkuksi. 

Tänään olen jälkikäteen ajatellut, että eilinen oli kuin pieni retriitti itseni kanssa. Pysähdyin, kohtasin itseni ja vaikeat tunteet, mutta myös opin niistä. Olo on myös jollain tapaa kevyempi, vaikka en vielä ihan virkeimmilläni olekaan. Silti osa taakasta on poissa harteiltani. Vaikka olen tottunut menemään vauhdilla eteenpäin ja olemaan energinen, ymmärrän vihdoin, että on myös ok edetä hitaammin. Silloinkin saa aikaiseksi. Someton päivä avaa valtavasti mahdollisuuksia muille oivalluksille, kun pää ei täyty jatkuvilla someärsykkeillä. Päätinkin, että yritän ottaa tavakseni pitää täysin somevapaan päivän kerran viikossa. Suosittelen sitä lämpimästi myös teille lukijoilleni, ja heitän tässä samalla myös muille bloggaajakollegoilleni "someton päivä" -haasteen. Siispä päivä ilman Instagramia, Facebookia, blogia tai ylipäätään netissä surffailua (lukuunottamatta puheluita tai "pakollisia" whatsapp/tekstiviestejä). Ehkä tästä saataisiin jonkinmoinen haaste alulle ja kiertämään blogimaailmassa. 

Oletteko te kokeilleet viettää päivän ilman somea tai tuntuuko siltä, että voisitte kokeilla sometonta päivää? 

*Postaus sisältää mainoslinkin Adlibrikseen.