kesäkuuta 27, 2018

Kaksikymppinen vs kolmekymppinen

Juhannus tuli, oli ja meni. Osa teistä taisi Instagramin puolelta huomata, että olin kotiseudullani Pohjanmaalla käymässä. Edellinen kerta oli viime elokuussa Fammon hautajaisissa, ja siksi vähän jännitin kotiin menoa, koska tiesin, että tulisin ensimmäistä kertaa käymään myös Fammon haudalla ja näkemään hänen nimensä hautakivessä. Se viimeistään kolauttaisi tajuntaan sen, että Fammo on oikeasti poissa. Olen toki ikävöinyt ja surrut Fammoa, mutta silti on jotenkin vaikea uskoa, että hän ei oikeasti enää ole tavoitettavissa samalla lailla kuin ennen. On ollut niin monta hetkeä, jolloin on tehnyt mieli tarttua puhelimeen ja soittaa Fammolle.

Minulle kotiseudulle palaaminen tarkoittaa jollain tapaa myös henkisellä tasolla paluuta siihen aikaan lapsuudestani ja nuoruudestani, johon en halua palata. Siksi Pohjanmaalle meno on aina vähän jopa ahdistanutkin - eikä välttämättä ihan vähääkään. Käynkin kotiseudullani aika harvoin. Tällä kertaa myös huomasin sen, että vaikka paikat, tiet ja talot olivat tuttuja, oloni oli vieras. Tajusinkin, että tässä 10 vuoden aikana olen ehtinyt juurtua ja kotiutua pääkaupunkiseudulle. Ei sillä, ettäkö kokisin, että minun täytyisi aina asua täällä, mutta paluu pysyvästi takaisin Pohjanmaalle tuntuisi silti liian vieraalta. Olen tyytyväinen siihen millaista elämäni on täällä. Haluan olla täällä.

Huomaan myös, että aina kotona käydessäni minulla menee muutama päivä "toipua" ja palata takaisin oikeaan arkeeni. Niin on käynyt nytkin. Päätinkin kirjoittaa syvällisemmän postauksen, jossa peilaan 20-vuotiaan Pohjanmaalla asuvan Mian ajatuksia 30-vuotiaan pääkaupunkiseudulla asuvan Mian ajatuksiin. Miten ajatusmaailmani on 10 vuodessa muuttunut? Miten minä olen muuttunut? Mikä elämässäni on muuttunut? 

20-vuotias Mia: "Mitähän tuokin ajattelee minusta?"

30-vuotias Mia: "Sillä ei ole väliä, mitä muut minusta ajattelevat."

Parikymppisenä muiden mielipiteillä ja ajatuksilla oli minulle suuri merkitys. Jos toimin jollain tietyllä tavalla ja joku ei siitä pitänyt, tunsin monesti oloni pettyneeksi tai epäonnistuneeksi. Välillä tuntui, että olin ihan hukassa, kun en tiennyt miten elämää tulisi elää ja millainen minun tulisi olla, että kelpaisin. Tiesin sisimmässäni, mitä halusin, mutta en tiennyt, oliko ok haluta niitä asioita vai pitäisikö tyytyä vähempään. Häpesin myös usein itseäni ja käyttäytymistäni, koska koin aina tekeväni jotain väärin. Muiden katseetkin tulkitsin automaattisesti siten, että minussa on jotain vialla. 

Kolmekymppisenä vastaisin: Sinä olet sellainen kuin olet, eikä sillä ole mitään väliä mitä muut sinusta tai valinnoistasi ajattelevat! Tämä elämä on sinun ja sinä elät sitä sillä tavalla kuin sinä haluat. 

Toki kysyn minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten mielipiteitä, ja kuuntelen, miten he toimisivat samassa tilanteessa, mutta lopussa ratkaisu on silti minun. Toimin niin kuin minusta tuntuu parhaalta. Joskus järki haluaisi valita toisin kuin sydän, mutta usein teen silti valinnat sydämestä käsin, koska koen, että ne ratkaisut vievät usein lähemmäksi sitä, mitä todellisuudessa elämältä haluan ja tavoittelen. 

20-vuotias Mia: "Voisinpa minäkin tehdä sitä, tuota ja tätä."

30-vuotias Mia: "Aion tehdä sitä, tuota ja tätä."

Kaksikymppinen Mia katseli kaihoisasti sivusta, kun joku muu toteutti unelmiaan. Sisimpään nousi aina surunsekainen ajatus: Voisinpa minäkin. Tänä päivänä tiedän, että minä voin. Koska kuka tahansa meistä voi! Älä tyydy katselemaan kaihoisasti sivusta, kun näet toisen ihmisen tekevän jotain sellaista, mitä sinäkin haluaisit, vaan ala tehdä suunnitelmia sen eteen, että toteutat sen itsekin. Aina kun huomaat miettiväsi "voisinpa", vaihda ajatus mielessäsi muotoon "voin". Meillä kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet, vaikka toisen polku saattaakin olla vaikeakulkuisempi samaa päämäärää kohti. Sinnikkyys kuitenkin usein palkitaan, joten pidetään kiinni niistä hulluistakin unelmista. 

20-vuotias Mia: "Olen naimisissa 30-vuotiaaseen mennessä ja minulla on jo vähintään yksi lapsi."

30-vuotias Mia: "Menen naimisiin, kun hetki on oikea ja saan lapsia, jos niin on tarkoitettu."

Kaksikymppisen silmiin kolmekymppiset näkyivät kaukaisuudessa, joten itselleni tuntui selvältä, että siihen mennessä olisin jo naimisissa ja minulla olisi vähintään yksi lapsi. Mitä lähemmäs 30 vuoden ikää kuitenkin tulin, tajusin, ettei niin tulisi käymään. Ja sekin oli ihan ok! Mikä kiire minulla olisi naimisiin tai lasten hankkimisen suhteen? Pitikö niin tehdä vain, koska muutkin tekivät? 

Äiti jaksaa edelleen muistuttaa, että minun ikäisenä hänellä oli jo neljä lasta. Minä jaksan sen sijaan muistuttaa häntä siitä, että minä en ole hän, enkä haluaisikaan olla. Haluan olla juuri minä ja elää elämääni omalla tavallani. Vaikka perheen perustaminen ja äidiksi tuleminen on ollut minulle jollain tapaa selviö jo nuoresta tytöstä lähtien, tällä hetkellä aika ei tunnu oikealta. Mieleni halajaa enemmänkin maailmalle erilaisiin paikkoihin ja matkakohteisiin, näkemään ja kokemaan elämää. Jonkun kanssa. 

20-vuotias Mia: "Olisinpa joku muu." 

30-vuotias Mia: "Minä olen ihan hyvä tällaisena."

Olen varma, että moni nuori arastelee olla oma itsensä. Niin minäkin tein. En muista teini-iästä kovin montaakaan päivää, jolloin olisin tuntenut, että "jes, onneksi olen minä!". Niinä hetkinä, kun pääsin laulamaan ja esiintymään koulun juhlissa tai täysi-ikäisenä karaokebaarissa, tuntui hyvältä olla minä. Muina hetkinä olisin mieluusti vaihtanut elämääni jonkun toisen kanssa ja halunnut olla joku toinen. 

Vuosia myöhemmin istuessani tässä koneella naputtelemassa tätä postausta, tajuan, että ei ole yhtään hassumpaa olla minä. Enää en haluaisi vaihtaa paikkaa kenenkään muun kanssa. Se elämä, mitä aikoinaan syvästi kirosin, on muokannut minusta juuri sellaisen kuin olen. Mikä parasta; kykyni olla kiitollinen, iloita ja rakastaa on tallella. Toivon, että säilytän nuo kyvyt siihen asti, kun tätä elämää elän. 

20-vuotias Mia: "Elämässä on vielä aikaa, sitä ehtii sitten joskus." 
30-vuotias Mia: "Elämä on tässä ja nyt."

Siinä missä 20-vuotiaana elämä tuntui olevan vasta aluillaan, nyt tuntuu, että ajan rajallisuus on jotenkin iskenyt vasten kasvoja. Varmasti siihen on vaikuttanut myös Fammon ja muiden isovanhempien poismeno ja pyrähdys kolmenkympin puolelle. En koe siinä mielessä minkäänlaista ikäkriisiä, että haluaisin olla nuorempi, mutta en vain haluaisi enää siirtää asioita kauas tulevaisuuteen, vaan tarttua niihin heti. En jaksa sellaista "katsotaan jossain vaiheessa" -asennetta, vaan minusta asioiden eteen pitää toimia, jos niitä oikeasti haluaa. Se, että vain puhuu, eikä tee mitään, ei vie yhtään lähemmäksi asian toteutumista. Koska aika on rajallista, ei kannata antaa elämän valua hukkaan ja unelmien odottaa!

Huomaan myös, että arvostan yksittäisiä päiviä ja hetkiä eri tavalla kuin ennen. Koska teen nykyään enimmäkseen töitä kotoa käsin, olen tullut jotenkin tietoisemmaksi itsestäni ja ympäristöstä. Aamuisin sängystä noustessa kiinnitän ensimmäisenä huomiota säähän; paistaako, sataako vai onko harmaan usvaista. Sinänsä esimerkiksi sateella ei ole väliä, jos luvassa on kotipäivä, sillä sateen ropinassa istuu mielellään sisällä. Mutta jos pidän kuvauspäivän, arvostan aurinkoa ja valoa. Kesällä nautin valoisista päivistä vieläkin enemmän. 

Arvostan myös hiljaisuutta keittäessäni aamun Matcha-teet. Kipitän teekupin kanssa työhuoneeseeni blogin ääreen, vastailemaan sähköposteihin ja suunnittelemaan päivän ohjelmaa. Välillä tuntuu, että pää jumittaa, enkä saa aikaiseksi mitään. Toisina päivinä taas olen niin energinen, että saan tehtyä monen päivän työt kerralla. Päivät ovat erilaisia, mutta jokaisessa on jotain hyvää. 


Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Kuinka moni jaksoi lukea tänne asti? Millaisia ajatuksia teksti herätti? Lukisitteko mielellänne enemmän tällaisia elämänmakuisia postauksia muiden postausten lomassa? 

Olisi kiva kuulla ajatuksianne!