maaliskuuta 11, 2018

Pimeyden jälkeen koittaa aina valo

Jokaisella meistä on elämässä omat pelot ja epävarmuutemme. Yksi asia, jota kohtaan huomasin pelkoni kasvavan etenkin viimeisimmän eroni jälkeen, oli Fammon kuolema. Kerroin aina ex-miehelleni, etten tiedä, miten kestäisin sen päivän "sitten joskus", kun Fammo lähtisi elämästäni pois. Ystävistäni huolimatta, tunsin eron jälkeen jo muutenkin olevani täysin yksin, joten mietin monesti, miten kestäisin minulle rakkaimman ja läheisimmän ihmisen poismenon. Pelkäsin, että kokisin täydellisen romahduksen, enkä enää saisi itseäni kokoon. Pelkäsin, etten pystyisi käsittelemään asiaa ollenkaan, enkä pystyisi elämään ilman minulle rakkainta ihmistä, joka oli ollut aina elämässäni läsnä. Mutta viime elokuussa se pelko osui eteen ja se oli kohdattava.

Muistan alun epätoivon. Tunsin ensimmäisinä päivinä ja viikkoina olevani todella yksin. Täysin irrallinen, kuulumatta mihinkään. Kävin mielessäni toistuvasti läpi viimeisintä puhelua, jonka Fammon kanssa puhuin. Olisin toivonut sen olevan toisenlainen. Jotenkin elämäniloisempi. Olin siinä hetkessä juuri ajanut autollani pienen kolarin ja äänestäni kuulsi yhtä aikaa suru, pettymys, ärsytys ja epätoivo. Tuntui, että kerta toisensa jälkeen elämääni puski vain pettymyksiä ja minulla oli vähän sellainen "tämäkin vielä" -asenne. Koska olin tottunut puhumaan Fammolle kaikesta avoimesti, annoin silläkin hetkellä, viimeisessä puhelussamme äänestäni kuultaa sen epätoivon, ettei mistään tulisi mitään. Olin suunnattoman väsynyt ja loputtoman kyllästynyt jatkuviin vastoinkäymisiin.

Vaikka tunsin pitkään epätoivoa, pohjatonta surua ja vielä suurempaa yksinäisyyttä, ihmeellistä kuitenkin oli, että juuri Fammon kuoleman jälkeen tumman mustan pilven sijaan elämääni alkoi tulvia valoa. Eikä se valo ollut mitään pilkahdusta, vaan tuntui kuin elämäni palikoita olisi yhtäkkiä joku alkanut pinota määrätietoisesti omille paikoilleen. Niin ihmeellisiä asioita alkoi tapahtua yksi kerrallaan, että välillä katselin taivaalle miettien, kunpa voisin kertoa niistä Fammolle. Silti minusta jotenkin tuntui, että Fammo tiesi. 

Fammolla oli tapana sanoa aina vastoinkäymisten kohdalla ruotsiksi "Ingenting är så mörkt att det inte ljusnar". Sillä hän tarkoitti, että pimeyden jälkeen koittaa aina valo. Mikään ei olisi niin synkkää ja pimeää, etteivätkö asiat lopulta järjestyisi ja kääntyisi parempaan. Halusin aina uskoa siihen, mutta myönnän, että välillä tuo lause oli vain sanahelinää, eikä masentavassa mielentilassa hirveästi lohduttanut. Se, että asiat joskus kaukana hamassa tulevaisuudessa muuttuisivat, tuntui toisinaan yhtä kaukaiselta kuin lottovoitto. En osannut nähdä sitä, vaikka halusin luottaa, että niin vielä tapahtuisi.

Viime kuukausien aikana elämässäni on tapahtunut asioita, joita on välillä vaikea uskoa todeksi, vaikka niistä olen salaa haaveillutkin. Välillä en ole tiennyt miten käsitellä sitä, että elämässäni onkin yhtäkkiä niin paljon hyvää, kun olen tottunut täysin päinvastaiseen. En edelleenkään elä ilman surua, ärtymystä, hetkittäistä tuskaa tai ikävää, mutta elämäni on hyvin toisenlaista mitä se vielä ennen Fammon kuolemaa oli. Surullista on se, etten koskaan voi näistä asioista kertoa tai jutella Fammolle, koska haluaisin iloita niistä myös hänelle ja hänen kanssaan. Ikävä on välillä ihan musertavan suuri, mutta samaan aikaan tunnen sydämessäni onnea ja aivan valtavaa kiitollisuutta kaikesta. Tuntuu, että olen vihdoin oikealla tiellä. Jollain tavalla se pelottaa, mutta samalla se tuntuu todella hyvältä. Uskon, että kaikille asioille on oikea hetkensä, niin hyville kuin huonoille. Uskon, että pahojen asioiden jälkeen elämään tulee lopulta niin paljon hyvää, että kaikki paha on ollut sen arvoista. Pimeyden jälkeen koittaa aina valo. 

Uskotteko siihen, että asiat lopulta aina järjestyvät, vaikka tuntuisi kuinka toivottomalta? Ikävöittekö te jotakuta rakasta ja tärkeää ihmistä elämäänne? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne aiheeseen liittyen, mitä tahansa tuleekaan mieleen.