kesäkuuta 08, 2017

Ajatuksia unelmista ja unelmatyöstä

Alma-talolla juontamassa seminaaria yli 100 hengelle

Minulla on pienestä tytöstä saakka ollut monia unelmia. Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun istuin koulupöytäni ääressä surullisena ja ahdistuneena vallitsevista kotioloista ja listasin unelmiani päiväkirjaan. Vaikka tilanne tuntui sillä hetkellä toivottomalta ja oma aikuinen elämä hyvin kaukaiselta, sisälläni eli silti jokin pieni toivon kipinä, vaikka kyyneleet silmissä tekstiä kirjoitinkin. Joku saattaa nyt naurahtaa, kun kerron tämän, mutta yksi silloisista unelmistani liittyi itse asiassa kehooni. Toivoin teini-iän kynnyksellä, että rintani kasvaisivat nopeammin, varsinkin kun kuulin asiasta ajattelemattomia ja ikäviä huomautuksia joiltain luokkakavereiltani. Vaikka en suurta kuppikokoa koskaan saavuttanutkaan, hylkäsin onneksi vuosien aikana ajatukset kauneusleikkauksista, vaikka myönnän, että olenkin tehnyt paljon työtä sen eteen, että voisin kokonaisvaltaisesti hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja jopa tykätä itsestäni - enkä pelkästään ulkonäön osalta. 

Paljastin viime kesänä ennen USA:n matkaani, että yksi unelmistani oli aina päästä kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin. Se unelma tuntui sillä hetkellä 12-vuotiaalle Mialle täysin mahdottomalta, ottaen huomioon sen, että perheemme oli täysin rikkaan vastakohta. Muistan ala-asteikäisenä toivoneeni joka syksy uutta koulureppua, mutta meidän perheessä saimme valita uudet reput vain joka toinen vuosi ja kalliimpia merkkireppuja oli turha vilkaista, sillä repun tuli olla halvimmasta päästä. 

Valmistujaisilta Jenkeissä, minä 17-vuotiaana

Mahdottomalta tuntuva unelma kuitenkin toteutui kuin ihmeen kaupalla, kun palaset loksahtivat paikoilleen. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa ja lähdin yksin toiselle puolelle maailmaa. Sen vajaan vuoden aikana opin paljon itsestäni, elämästä, toisenlaisesta kulttuurista ja erilaisesta perhe-elämästä. Yksi iso asia, josta tulen aina olemaan kiitollinen, on se, että sain kokea miltä tuntuu, kun on välittävä isä. Isäntäperheeni isä oli nimittäin täysin oman isäni vastakohta ja kohteli minua kuin tyttärenään alusta asti. Se on yksi arvokkaimmista asioista, jonka olen elämässä saanut ja jota en tule koskaan unohtamaan. Kiitin siitä "Amerikaan isääni" viime kesänäkin, kun matkasin Jenkkeihin 12 vuoden jälkeen. 

Olen yrittänyt aina pitää mielessä tuon vaihto-oppilasvuoden toteutumisen, kun usko muihin unelmiini on horjunut. Se on minulle todiste siitä, että ne kaikkein epätodennäköisimmiltäkin tuntuvat asiat voivat käydä toteen, kun tarpeeksi uskoo ja luottaa. Toki se usko saattaa matkan varrella horjua, mutta epäröivien hetkien jälkeen voi palata taas luottamaan. Unelman täytyy pysyä valoisana mielessä, jotta se voi lähteä ajatuksien kautta vahvistumaan. Pelkästään jo se, ettei tukahduta ajatusta unelmastaan, pitää sen hengissä. On totta, että jotkut unelmat vaativat toteutuakseen paljon työtä. Mutta minä henkilökohtaisesti uskon, että työtä ja panostustakin merkityksellisempi asia on se oma usko. Jos ei usko itseensä ja unelmaansa, voi olla, ettei tule koskaan saavuttamaan sitä, vaikka tekisi asian eteen kuinka paljon, sillä ajatukset ja teot ovat silloin ristiriidassa keskenään. Mieli on yllättävän voimakas.

Minä (vasemmalla) 17-vuotiaana Jenkeissä. Kadehdin vieläkin omaa rusketustani!

Aikuisiällä yhdeksi tärkeäksi unelmaksi on minulle muodostunut myös se, että haluan tehdä työtä, johon tunnen todellista paloa. Aloitin 17-vuotiaana myyntityössä, sillä asuin jo lukion aikana omassa asunnossa ja vuokrarahat oli tottakai tienattava. Etenin myyntityössä nopeasti ja lopulta valkolakin saatuani jäin sille tielle. Olin hyvä työssäni ja tienasin ihan mukavasti. Oikeasti olin aina halunnut opettajaksi tai juristiksi, mutta en koskaan lähtenyt tavoittelemaan kumpaakaan alaa. Ajattelin, etten pärjäisi taloudellisesti, jos lähtisin taas moneksi vuodeksi koulun penkille. Myyntityöhön oli siis helppo jäädä ja mielenkiintoi pysyi yllä sopivan aikaa, kun alalta etsi uusia haasteita parin vuoden välein. Kuusi vuotta myöhemmin huomasin kuitenkin joka kerta töihin mennessä miettiväni, että tätä samaako elämäni nyt sitten tulee olemaan päivästä toiseen? Onko tämä työ oikeasti sitä, mitä haluan tehdä loppuelämän? Tiesin, ettei se ollut.

Promoilemassa 26-vuotiaana

Samoihin aikoihin päättyi myös ensimmäinen parisuhteeni ja olin muutoksen äärellä. Työn lisäksi kyseenalaistin myös hiusvärini. Olin vuosia pysytellyt mustassa tukassa, mutta sitten huomasin yhtäkkiä ryhtyväni vaalennusprojektiin. Halusin löytää uuden minän. Olin kyllästynyt vanhaan, enkä kokenut olevani sitä, mitä halusin olla. En halunnut tehdä työtä, joka tuntuisi vain "työltä". Jokainen päivä tuntui liian samanlaiselta. Elämästä puuttuivat vivahteet. Ne aidot tunteet onnellisuudesta.

Olen aina ollut puhelias. Vähän sellainen tarinankertoja ja hassuttelija. Toki minullakin on hiljaiset hetkeni, jolloin en jaksa puhua ainuttakaan sanaa. Olin kuitenkin myyntialalla tottunut tekemään töitä äänelläni ja omalla persoonallani, joten tuona muutoksen aikana mielessäni vahvistui ajatus hakea radiotoimittajalinjalle arvostettuun opistoon. Sattui kuitenkin niin ikävästi, että olin ensimmäisenä hakupäivänä kädetön, sillä molemmissa käsissäni oli jännetupen tulehdus samaan aikaan. En pystynyt käyttämään käsiäni lainkaan, vaikka niissä olikin rannetuet. Ensimmäinen hakutilaisuus jäi siis minulta välistä, mutta asiat jotka on tarkoitettu tapahtuvaksi, löytävät tiensä. Pääsin mukaan myöhempään hakutilaisuuteen ja tuntui ihmeelliseltä, että olin yksi 25:stä valitusta yli sadan linjalle hakeneen joukosta. 

Juontamassa Dr. Hauschkan VIP-iltaa Ravintola Loisteessa

Se Mia, joka aloitti opiskelut radiotoimittajalinjalla syksyllä 2011, oli kuitenkin hyvin erilainen Mia kuin joka olen tänä päivänä. Tuota syksyä edeltävänä kesänä olin tavannut viimeisimmän ex-mieheni, josta mainitsin sinkkupostaukseni yhteydessä. Koko opiskeluvuosi olikin odotettua vaikeampi, sillä siihen mahtui yksityiselämässä aika paljon raskaita kokemuksia, vaikka olimme exäni kanssa vasta alkaneet seurustelemaan. Tuohon aikaan kotiolojen draama oli vielä ehkä liikaa mielessäni, sillä kaikki se heijastui myös omiin parisuhteisiini. Ajattelin tiettyjen asioiden olevan normaaleja, vaikka ne eivät sitä olleet. 

Ehdin kuitenkin kokea radiotoimittaja-aikoinani mahtavia asioita. Pääsin juontamaan iltapäiväohjelmaa SuomiPOPin Sainion tilalle, kun hän juonsi silloista MetroFM:n iltapäivää. Sain suunnitella kahteen iltapäivään puheenaiheet itse ja minua kuultiin myös MetroFM:n ja SuomiPOPin uutisissa sekä liikkuvana reportterina, joka toi oman pienen lisänsä Katajan ja Eerikäisen aamushow'hun, kun Aamulypsy-ohjelma oli tauolla. Myöhemmin keväällä sain mahdollisuuden olla pätkän myös Lahden YLE:llä ja tehdä juttuja heille. Työmahdollisuus alalta aukesi jo opiskelujen aikana, mutta tein vaikean päätöksen muuttaa Lahteen ja valita silloisen parisuhteeni. Radiotoimittajaura siis jäi. Silloin mietin, teinkö väärän valinnan. 

Nykyään tiedän asioiden menneen juuri niin kuin pitikin. Enhän muuten olisi tänä päivänä juuri tässä. Tekemässä sitä, mihin tunnen todellista paloa. 

Dr. Hauschkan kansainvälinen meikkitaiteilija Karim Sattar, aina yhtä hurmaava!

Ensi syksynä minulla tulee täysipäiväistä yrittäjyyttä täyteen viisi vuotta. Noihin vuosiin on mahtunut paljon haasteita ja arvokkaita opetuksia. Tänä päivänä koen kuitenkin tekeväni juuri sitä, mitä rakastan. Työni saa minut tuntemaan oloni eläväiseksi. Parhaimpina hetkinä työni ei tunnu ollenkaan työltä! Rakastan sitä tunnetta niin paljon, etten voi sitä sanoin kuvailla. Se on juuri se unelma, jonka aikuisiällä olen halunnut tavoittaa. Radiossa puhumisen sijaan saan puhua pienissä ja isoissa tilaisuuksissa. Ja se mikä kertoo minulle, että olen omalla alallani, on se tunne sisälläni siinä hetkessä, kun otan mikrofonin käteeni sadan ihmisen edessä ja alan puhua. Vaikka kaikkien katseet ovat naulautuneina minuun, en jännitä. Sisälläni on rauha ja puhuessani katson kaikkia vuoron perään silmiin. Siinä hetkessä minusta tuntuu hyvältä, ihanalta ja luontevalta. Juuri sitä rakastamasi työ parhaimmillaan on!

Oma neuvoni on: Ota riskejä, tavoittele sitä, mitä elämässäsi todella haluat tehdä! Oma yrittäjänpolkuni ei todellakaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan olen  myös ryöminyt risukasoissa ja mutakuopissa. Mutta kuka sanoi, että elämässä pääsee helpolla? Minä en ainakaan ole päässyt. Mutta vaikeiden aikojen jälkeen unelmien toteutuminen tuntuu kultaakin kalliimmalta. Oloni on kiitollinen. Vaikka en ole vieläkään täysin perillä, olen jo oikealla tiellä ja jatkan näitä polkuja pitkin muistaen sen, mistä olen aikoinani lähtenyt.

Kuljetaan siis kohti sitä, mitä sydän sanoo! 

Onko sinulla unelmia, jotka hautuvat vielä ajatusten tasolla? Oletko elämäsi aikana päästänyt joistain unelmista irti? Olisi mahtavaa kuulla ajatuksianne aiheesta ja ylipäätään mitä ajatuksia tämä teksti teissä herätti! Kiitos kommenteistanne jo etukäteen.

Suurin osa kuvista on napattu Instagram-profiilistani, joten saa tulla seurailemaan sillekin puolelle! :)