maaliskuuta 15, 2017

Arvokas arki

Usein sanotaan, että elämä on arvokasta ja sitä pitäisi vaalia. Arki voi kuitenkin välillä tuntua yksitoikkoiselta tai tylsältä, ja siksi elämän kohokohdat saattavat monen mielestä olla jossain muualla kuin tuiki tavallisessa arjessa. Totuus on kuitenkin se, että elämä koostuu aika pitkälti arjesta. Se voi tuntua liian rutiininomaiselta, mutta usein kun tuttua ja turvallista arkea heilautetaan suuntaan tai toiseen, tylsä ja tavallinen alkaakin yhtäkkiä tuntua arvokkaalta. Monen asian arvon ymmärtää vasta, kun se viedään hetkeksi pois. 

Minä olen pienestä tytöstä lähtien tavoitellut "tavallista elämää". Se ympäristö, jossa kasvoin, ei ollut tavallinen. Tapahtumat ja tilanteet olivat liian usein kuin pahimmista painajaiselokuvista. Siksi tylsä, tavallinen, normaali arki on tuntunut minun silmissäni aina jollain tapaa luksukselta. Rakastan esimerkiksi hiljaisuutta. Kun omassa kodissa vallitsee rauha, se tuntuu jopa suorastaan taianomaiselta. Sillon tunnen oloni erityisen kiitolliseksi.

Viime aikoina olen kuitenkin tainnut väsyttää itseni ajautumalla siihen kuuluisaan arjen oravanpyörään. Kovassa vauhdissa ei erota arjen pieniä kultahippusia, enkä minäkään ole hetkeen nähnyt asioita niin, miten olisin halunnut nähdä ne. Samassa vauhdissa olen jälleen kerran etsinyt rajojani, joiden suhteen tuntuu, että tarvitsen muistutusta kerta toisensa jälkeen. Miten ihminen oppii vetämään rajat? Vastaus on, että elämä opettaa. Se tekee sen niin monta kertaa, kunnes opit. Yhdessä tv-sarjassa laitettiin kerran sarjan henkilö elämään sama tilanne niin monta kertaa uudelleen, että hän tajuaisi tilanteen opetuksen ja mikä olisi oikea tapa toimia jatkossa. Minusta tuntuu, että minulle on haluttu viime aikoina opettaa taas jotain tärkeää ja tällä kertaa halutaan, että todella muistan sen. Siksi minua ei päästetä helpolla.

Kaksi viikkoa sitten, iski ensimmäiset oireet. En nyt puhu sen vakavammasta kuin flunssasta. Silloin ainoastaan nieleminen sattui, olo oli vähän tukkoinen. Ajattelin, että menee ohi, kuten aina. C-vitamiinia extra-annos ja eteenpäin! Parin päivän jälkeen tuntui, että puhuminen sattui aivan liikaa, vaikka ääntä normaalisti tulikin. Peruin pitkin hampain yhden sovitun työkeikan ja pidin yrittäjän omakustanteisen lepopäivän. Vapaan viikonlopun aikana olo koheni. Olin onnellinen, sillä uskoin päässeeni vähällä. Eipä tarvinnut taaskaan pysähtyä lepäämään! Hyppy takaisin oravanpyörään ja vauhtia lisää. Meni päivä ja oireet palasivat. Aloin olemaan aika väsynyt ja flunssainen, mutta en jäänyt lepäämään, vaan viittasin kintaalla sisäisille levon tuntemuksille. Muutaman työtapaamisen aikana tuntui jo pari kertaa siltä, että putoaisin penkiltäni ja pyörtyisin.  Äänikin alkoi olemaan jo käheänä ja yskä kova. Tasan viikko sitten tilanne meni jo sen verran haperoivaksi touhuksi, että ajoin liikenteessä reippaasti punaisia päin ja sain naispoliisilta mukavat sakot naistenpäivän kunniaksi. Poliisi tosin huomasi, että olin aika kipeänä ja kehotti lepäämään. Peruinkin tuolloin illan työt ja lepäsin loppuillan sekä seuraavan päivän. 

Yhden lepopäivän jälkeen olin kuitenkin taas työntouhussa. Vedin kuumeisena 12 tunnin työpäivän ja ajoin vaivaiset 260 kilometriä. Mitä vielä, minähän olen supernainen. Mikään ei kaada minua, pystyn tähän kyllä. No eipä se ihan niin mennyt. Lauantaiaamuna heräsin täysin ilman ääntäni, ja nyt olen viidettä päivää puhekiellossa ja pakkolevossa. Pysähtyminen tuli pakosta, kun en sitä itse osannut tehdä. Pahinta tässä on se, että yrittäjänä ei ole tosiaan mukava maata "tyhjän panttina" kotosalla. Kaikki peruuntuneet työkeikat ovat pois omasta pussistani, joten oleskelu ei tunnu leppoisalta. Vitsailinkin ystävälleni, että tulipa tämä "tonnin loma" kalliiksi. Olisin mielelläni viettänyt sen jossain aivan muualla, mutta kun opetus ei mene perille, se annetaan niin, että tuntuu. Ja kyllä, nyt se todella tuntuu!

Mitä siis olen oppinut? Tavallinen arki on rikkautta. Jo se, että pystyy ylipäätään puhumaan, on todellinen rikkaus. Kun tärkein työväline viedään, sitä osaa todellakin arvostaa sen jälkeen, kun se annetaan takaisin. Osaan myös arvostaa terveyttäni ja jokaista päivää, johon herään terveenä. Muistan tästä edespäin levon tärkeyden. Lupaan suoda edes yhden päivän viikossa täyden levon itselleni, etten joudu kokemaan tätä opetusta enää ikinä! Kyllä, minä olen ymmärtänyt läksyni. Pääsisinkö nyt eteenpäin ja heräisin huomenna täysin terveenä? Arvokas, tylsä arkeni, minulla on jo sinua ikävä! 

Tuntuuko teistä joskus, että elämä opettaa saman asian niin monta kertaa, kunnes sisäistät opetuksen?